Mediassa on viimeisen vuosikymmenen aikana tehty useita harppauksia representaatioon liittyen. Transihmisten kohdalla asiat tuntuvat kuitenkin pysyvän jotakuinkin samana. Jos olemassaolomme ylipäätään huomioidaan, joudumme usein uhrin ja kärsijän asemaan.
Nuortensarjassa löysiin vaatteisiin pukeutunut teini lyö peilin rikki nähdessään peilikuvansa. Draamasarjassa joudumme väkivallan kohteeksi ja komediasarjassa vitsiksi. Rikossarjassa kohtalomme on ennakkoon määritelty. Iltapäivälehdissä puhutaan ”pieleen menneistä” sukupuolenkorjausleikkauksista ja masentuneista teineistä.
Tarkoitukseni ei tietenkään ole vähätellä kokemaamme kärsimystä. Meillä on täysi oikeus kertoa omat tarinamme, myös ne synkimmät. On kuitenkin ongelmallista, jos läjä cis-ihmisiä istuu kirjoittamassa kärsimystarinoita puolestamme uudestaan ja uudestaan.
Jokainen meistä on varmaan kokenut kärsimystä joskus tavalla tai toisella. Tiedämme kuitenkin itse, että se on vain pieni osa tarinaamme. Tämä varmaan näkyisi mediassa paremmin, jos puikkoihin päästettäisiin enemmän meitä transihmisiä.
Entä jos näkisimme mediassa tarinoita siitä onnesta, jota transhahmo tuntee, kun hänet sukupuolitetaan ensimmäisen kerran oikein? Tai kun hän löytää valitun perheensä? Voisimme nähdä kuvauksen siitä euforiasta, joka seuraa, kun pukee ensimmäistä kertaa omalta tuntuvat vaatteet tai meikkaa ensimmäisen kerran.
Ilon ei edes tarvitse suoranaisesti liittyä transsukupuolisuuteen, sitä löytyy arjesta monenmoista lähteistä.
Uskon, että pelkän kärsimyskuvaston levittäminen on yksi tapa riistää ihmisyyttämme. Meidät nähdään kärsijöinä, ei kokonaisina tuntevina ihmisinä. Ansaitsemme nähdä kaltaisiamme kokemassa iloa, onnellisia loppuja. Positiivinen representaatio on elintärkeää, sillä on vaikea kuvitella jotakin, jota emme voi nähdä. Siksi haluankin muistuttaa: Ilo kuuluu kaikille.
Kirjoittaja on kauden 2022-2023 Tottelemattomuusakatemian opiskelija.